Parannus

Illalla selatessani nettiä, huomasin valkoisen liekin voima-sivun, jonka otsikossa luki yöllisestä enkeleiden parantamisesta. Astu temppeliin ja pyydä enkeleitä parantamaan sinun monia eri tasoja ja puhdistautumaan.
Sitä ennen kokeilin linkkiä, enkeliviesti. Minulle avautui laatikko, jossa luki haasteellisesta ihmissuhteesta,joka on minulle annettu. Annettu siksi, että oppisin arvostamaan itseäni ja sitä mitä teen.
Kun olen oppinut, suhde on ohi ja on aika poistua. Sen jälkeen elämään alkaa virrata uusia, monen kertataisesti onnellisimpia asioita. Siihen pitää luottaa, kaikki on tarkoin harkittua.
Laatikon teksti oli osuva, ihan joka sana ja kirjain.
Kun on saanut päätään nostetuksi ylös komposti kasan pohjalta ja vedettyä keuhkot täyteen raikasta ilmaa, alkaa selvästi uusi elämä eikä vanhaan elämään jää mitään, mitä ikävöisi.
Ystäväni sanoi,olevan ihan normaalia, että ne ihmiset, jotka pääsivät mua aiemmin pompottamaan miten tahtoivat, ovat nyt loukkaantuneet ja pettyneitä. Mä olen muuttunut kuin liukkaaksi saippuaksi, joka ei pysy käsissä. ne eivät saa mua otteeseensa eivätkä pysty hallitsemaan mun elämääni, ne ovat kiukustuneet tästä ja siksi osoittavat mieltään.
Illalla viimeinen ajatus oli enkeliparannus. Äänettömästi annoin luvan hoitaa mua, ihan kaikkea mussa. Koko maallista kroppaani kuin niitä monia muitakin kerroksia, joita ei silmillä näe.
Pyysin poistamaan ja puhdistamaan pelkojani, kiinni tarttuneita turhia siteitä ja turhia ajatuksia.
Taisin päästä temppeliin parannettavaksi. En tiedä oliko tämä unta vai jossain unen ja valvetilan väli maastossa tapahtunutta hoitoa.
Istuin valoisassa huoneessa. Joku valon kantaja istui edessäni ja piti käsiään reilusti mun pääni yläpuolella.
Valo oli todella kirkas ja se heijasteli kirkkaita, erivärisiä valopalloja, jotka sinkoilivat edestakaisin.
Vieressäni istui kaksi muutakin ihmistä. En tarkkaan tiedä keitä he olivat. Luulen, että toinen oli äitini, toinen oli myös joku minulle tärkeä ihminen.
Onnellinen tunnelma oli läsnä ja käsin kosketeltavissa. Mä olin onnellinen. Onnellisuus teki olosta kevyen. Mä aloin leijua, hieman irti lattiasta. Nousin ylös ehkä noin puoli metriä ja katselin tilannetta kokonaisuutena. Joku sanoi,että on tärkeää nähdä kokonaisuus, yksi pieni yksityiskohta ei kerro koko totuutta. Katso laajemmin, näe kaikki, näe nyt ne pienetkin yksityiskohdat, ne kaikki yhdessä tekevät siitä kokonaisen.
Minä katselin, välillä kaikki näytettiin suurennuslasilla, toisinaan sumuinen verho peitti jotain ja eri väriset valopallot, jotka muistuttivat suuria vesipisaroita sinkoilivat nopeadyi edestakaisin.
Vesipisaroita, joihin osuu auringon säteet ja värit heijastuvat kirkkaina katseeseen.
Laskeuduin takaisin istumaan ja kysyin muilta läsnäolijoilta, näkevätkö hekin valopallot. Jokainen näki ja minä olin onneni kukkuloilla. Jos kaikki muutkin näkevät saman kun minä, tämä olisi totta. Ihanan hämmentävä ja vapauttava tunne, tämä ei  ollutkaan omaa mielikuvitustani.
Istuimme hiljaa ja pallot tekivät spiraalin muotoisen kuvion keskellämme ja nousi ylhäälle, kadoten näköpiiristä.
Onnellisuus ja keveys jatkui, unikuva tai mikä ikinä olikin, päättyi. Olotila sensijaan jatkui kevyenä ja erilaisena. Rauha oli laskeutunut minun sieluuni ja mieli tyynenä ajattelin eilisen murheita. Ne eivät tuntuneet enää oikein miltään. Pistävät terät eivät pistäneet ja melkein nauratti. Miksi mä olin tuhlannut energiaani niihin epäkohtiin, jotka eivät olleet minun muutettavissa tai hallinnassa. Miksi olin niitä kantanut mukanani? Miksi olin tuntenut pettymystä asioiden jäädessä kesken, kun olin oman osani tehnyt niin hyvin kuin olin osannut?
Täytyy todellakin katsoa kokonaisuutta, eikä jäädä kiinni yhteen yksityiskohtaan. Eikä mun enää kannata yrittää sellaista mikä ei tunnu sydämmestä oikealta. Sydän saa määrätä suunnan jota minä lupaan seurata ja katsoa rauhassa laajemmin. Voin luopua muustakin ylimääräisestä kuin materiaalista. Voin luopua rauhassa kaikesta epäolennaisesta ja epäilyksistäni, luottaen siihen, että elämä kantaa ja enkelit parantavat ja ovat läsnä, enkä minä enää putoa kompostiin vaikka näin tekisin.
Aamulla alkoi tapahtumien sarja. Annoin universaalin näyttää ja opastaa.
Mietin aamulla mihin kaikkeen rahan pitää vielä riittää ennen seuraavaa palkkaa. Mistä pitää luopua ja mitkä asiat pitää ehdottomasti hoitaa.
Veikkauksen pelistä tuli pieni voitto, vanha ystäväni halusi antaa rahaa kaikesta avusta, jota olin vuosien aikana tehnyt. Kauppareissulla laitoin kädessäni olevat kolikot pelikoneeseen ja kolautin voitot alas.
Yhtäkkiä rahaa oli tullut sen verran, että tärkeimmät asiat sain hoidetuksi ja rahaa jäi edelleen, eikä tilille tarvinnut mennä. Ihan kuin maailman kaikkeus olisi iskenyt silmää ja sanonut: Anne, asiat joiden on tarkoitus järjestyä, järjestyy, jokainen asia, eikä pidä olla huolissaan, meillä on omat voimamme järjestää asiat. Kenenkään tahtoon ei voi vaikuttaa, mutta se mikä ei kuulu enää elämän tähän kohtaan, ei toteudu, sen ei kuulukkaan toteutua ja tulen senkin myöhemmin ymmärtämään.

Kiitollinen, onnellinen, siunattu, sitä minä olen.

Elämän tehtävä

Mietin joskus lukuisia iltoja ja jopa öitä, omaa elämän tehtävääni. Se oli hukassa ja mitä enemmän luin hienoja, tuntemattomien ihmisten kertomuksia elämän tehtävien löytymisestä ja niiden tärkeydestä, tunsin melkein paniikkia.  Miksei mulle avaudu mun tehtäväni? Oliko se jotain niin suurta ja ihmeellistä, etten ole siihen vielä valmis? Mikä tässä oikein kiikasti, varsinkin kun elämää oli tullut elettyä jo useita vuosikymmeniä. Eikö minunkin olisi jo aika rueta toteuttamaan sitä suurta, juuri minua varten räätälöityä tehtävää.

Etsin ja mietin kuumeisesti. Luin kirjoja ja kertomuksia, arvailin mielessäni useita vaihtoehtoja, mutta mikään ei tuntunut kolahtavan. Aina löytyi jotain, joka kuristi kurkussa, en keksinyt enää yhtään vaihtoehtoa. Oliko niin, että mä olisinkin jäänyt kokonaan ilman kutsumusta mihinkään tai oliko mun taitoni niin arkiset, ettei niistä olisikaan sen suurempaan ja hohtavampaa.
Vastausta ei tullut ja unohdin koko asian. Ajattelin sen avautuvan  sitten, kun olen tehnyt pohjatyöt ja kaikki  keskeneräiset työt, joiden jälkeen kaikki olisi varmasti selvää.
Menin siihen ansaan, että kurkottelin haaveissani kuuta, enkä nähnyt jalkojeni juureen.

Makailin ystäväni kanssa lattialla. Kuuntelimme jotain meditaatiota, ystäväni makasi huoneen toisella puolella, minä vastakaisella puolella, olin nostanut jalkani kohti kattoa. minun puhelimeni murahteli usein, enkä noussut vastaamaan. Ystäväni kysyi, olenko huomannut, että puhelimeni soidessa, aika usein joku pyytää sulta apua tai neuvoa. Kysyykö kukaan sulta, mitä sulle kuuluu? Kyllä kysyy, mutta tottahan se on, että monet soittavat kun tarvitsevat jotain.
Ehkä se on mun elämän tehtäväni, olla siellä, missä apua tarvitaan. Bingo! Siinä se oli nyt. Vastaus, jota oli pohtinut ties kuinka monta tuntia, iltaa ja viikkoa. Olin kuvitellut sen olevan jotain todella suurta ja hienoa, eikä pienessä mielessäni ollut käynyt hetkeäkään, että se oli noin yksinkertaista, mähän  olen tehnyt  ja toteuttanut sitä koko elämäni.
Ei kaikkien tarvitse tehdä mitään suurta ja mullistavaa, arjen pienet ja suuret asiat ovat yhtälailla tärkeitä. Joskus omasta mielestäni, še mitä toisille teen, on lähes olematonta, kun ei tullut edes hiki tai en valaistunut yhtään enempää.
Toiselle se kuitenkin voi olla suuri asia ja olen vuosien saatossa oppinut olemaan vähättelemättä pieniä asioita, en kuitenkaan ole tehnyt niistä sen suurempaa numeroa.
Riemu oli valtaisa, elämän tehtävä oli selvinnyt , eikä siihen tarvittukaan kursseja ja kouluja. Kokemus ja maalaisjärki riittäisi, niin  ja se oikea auttamisen halu, sitä kyllä pitää olla rutkasti.
Pieniä asioita, kuten se, miten satutaan samaan aikaan ruokakauppaan, näkövammasta kärsivän ihmisen kanssa. Osutaan samaan kassajonoon täsmälleen samaan aikaan ja mä pakkaan tuntemattoman rouvan ostokset rollaattorissa olevaan laukkuun ja saatan tungoksessa rouvan turvallisesti ulos. "  Siunattua päivää sulle enkeli". Joku jossain kuuli rukoukseni ja lähetti sinut apuun,kun oma tytär ei ehtinyt".
Mies henkilö seisoi keskellä käytävää. Sen silmälasit oli hassusti vinossa, katselin vanhalle herralle eteisen mattoa. Tuntematon,vanha herra hänkin, pyysi apua etsiessään vessanmattoa, sellaista, joka ei luista ja mihin on turvallista astua. Hän ei ollut löytänyt, vaikka oli kierellyt kauppaa pitkinpoikin.
Menimme yhdessä mattohyllylle, etsin hänelle maton, sellaisen kumipohjaisen. Nostelin mattoja ja esittelin värejä. Mies löysi haluamansa ja pyysi mukaansa siivous osastolle, piti ostaa uudet siivousvälineet. Tytär oli sanonut tulevansa isälleen siivoamaan, mutta piti olla kunnon välineet. Valitsimme kaiken, pesuaineet liinat, luutut, tiskiharjat, kaikki mitä kuvittelimme miehen tyttären tarvitsevan.
Mies kiitteli vuolaasti avusta. Miten hän oli pelännyt etukäteen, ettei selviäisi monimutkaisesta ostoslistasta, mutta kuin taivaasta tippuu auttaja, kaikki kävi helposti. "Sinä tyttö olet siunattu kultaisella sydämmellä, kuinka pitkälle vielä pääsetkään. Enkelit olkoon suojanasi , matkallasi".

Näitä kohtaamisia on ollut usein, tuntuu välillä siltä, että maailmankaikkeus yrittää todenteolla saada minun itsepäiseen mieleeni taottua,että juuri nyt toteutan omaa tehtävääni, eikä kenenkään tehtävä ole mitätön.
Ja jos oikein tarkkaan mietin, miten mun elämäntehtäväni voisikaan olla jotain mahdottoman suurta ja loistavaa. Ei voisi, mä olen niin tavallinen ihminen, etten koskaan voisi kuvitella itseäni hienoihin coctail-tilaisuuksiin,salamavalojen välkkeeseen tai puhumaan sujuvasti small talkia. Todennäköisemmin seisoisin pommac lasi kädessäni, hieman syrjässä ja toisten ihmisten selittäessä es. Mailman tilannetta, mä miettisin kumpi olisi parempaa ainetta uunin pesuun,mäntysuopaliuos vai sooda tahna.
Siksi minulla on minun näköinen elämän tehtävä, ihan niinkuin muillakin on, ihan oman näköinen tehtävä. Kaikki yhtä arvokkaita ja juuri meitä varten annettuja.

Pieni voi olla suurta, vähän voi olla paljon, hiljaisuus voi olla suurinta meteliä, miten se kukakin tulkitsee.
Rinta rottingilla, sielussa nöyryys ja sydämmessä halu, niillä me mennään askel askeleelta kohti määränpäätä.
Ole ylpeä siitä mitä teet, sä olet sen kaiken arvoinen.

Kaksois liekki

Minun oli pitänyt jo ajat sitten, noin 3 vuotta sitten varata aika Tonylle. Tarkoitukseni oli tatuoida oikeaan jalkaani symbooli kaksoisliekistä. Sellainen monen kirjava ja leiskuva tuli, jossa lieskat yltävät korkealle, kiiveten säärtä pitkin ylös. Sellainen jossa ihmisistä, minusta ja hänestä ei olisi näkyvissä muuta kuin ääriviivat.Kaikki muu saisi kadota sen roihuavan ja raastavan tulen sisään.Minä ja hän hukumme tulen sisälle.

Se oli ehkä elämäni kummallisin tunne, kun tapaa tässä maaelämässä oman kaksoisliekkinsä. Sen voima on sanoinkuvaamaton, eikä sitä heti edes ymmärrä.
Tuntuu vaan kummalliselta, sellaiselta, ettei siihen oikein sanoja löydy.
Sydän keskus avautuu toisen kanssa samassa tahdissa, lämpö alkaa täyttää sydämen ja laajentua tunne keskukseen. Se valtaa alaa ja itkuhan siinä tulee. Niin lämmintä hyvää oloa ei tahdo muuten koskaan tulla, ei ainakaan tuossa muodossa. Vaikka aikaa on kulunut jo monta vuotta, muistan sen illan kuin eilisen.
Muistan kun seisoimme sillan vieressä, kallion kielekkeellä, hän selkäni takana, käsivarret tiukasti ympärilläni, ilta auringon tehdessä kauniin varjon kallion seinään. Hän kuiskasi korvaani; Anne, katso miten kaksoiliekki roihuaa,katso tuota kaunista kuvajaista ja paina se sydämmeesi. Minä en nähnyt kuin sumein silmin, niin liikuttava se pienen pieni hetki oli ollut.
Olin kiitollinen, että minulle kävi niin ja sain kokea sen hienon, lähes hauraan ja harmoonisen tunteen. Se oli jotain elämää suurempaa, se oli kuin kaikki maailman kirsikan kukat olisivat avautuneet yhdessä hetkessä ja ilman olisi täyttänyt ihana tuoksu.
Sain moniin asioihin vastauksen, sain kaiho mieleni hiljentymään, sain selityksiä.
Sain ymmärryksen merta kohtaan, miksi mä nautin sen suolaisesta tuoksusta, samalla kun ikävöin merille.
Sain ymmärryksen ja täydellisen kosketuksen omiin tunne lukkoihin, jotka purkautuivat kuin soliseva, tuhraantunut joki. Sain käsityksen siitä, miten tunne pohjaan kosketellaan ja siitä ammennetaan uutta valoa ja tunnetta.
Eihän me koskaan yhdessä oltu, kuin hetki ja se tuntui riittävän. Kaikki mitä oli tarvetta, tuotiin niissä hetkissä esiin. Enempää ei tarvittu, siksi kai ettei enempää olisi meistä kumpikaan pystynyt siinä tunne mylläkässä käsittelemään. Me valvoimme tuon kohtauksen jälkeen lukuisia öitä, kumpikin omalla tahollaan. Unet oli kadonneet ja jossain kohtaa väsymys teki kepposia ja laittoi jutut kiertämään avaruuden ulko kehiä. Niin mahdottomilta jotkut asiat tuntuivat, eikä niitä oikein voinut järjellä selittää.
Tässä kohtaa minun oli soitettava hänelle, ihan konkreettisesti. Ensimmäiset sanat jotka hän sanoi, moin jälkeen oli, että telepaattinen yhteys oli jälleen kerran toiminut. Tänään se oli vaan näyttäytynyt eritavalla kuin ennen ja hän oli miettinyt selitystä sille. Kerroin, että kirjoitan siitä yhteisestä kokemuksestamme uudestaan, näin pitkän ajan jälkeen. Hän sanoi, että se olisi hienoa. Hän oli muutama päivä sitten itsekseen todennut, että selittäkää hänelle, mikä se ihmeellinen ja voimakas kokemus oli ollut ja mikä sen tarkoitus oli hänelle ollut. Tässä kohtaa voidaan vaan varmaksi todeta se, että telepaattinen yhteys oli auki, edelleen. Se seuraisi meitä kahta, ehkä lopun elämämme, eikä katoaisi koskaan. Mikä oli se tunne, joka saa molemmat, monien kymmennien kilometrien välimatka välissä ajattelemaan ja tuntemaan samallalailla ja tuntemaan jopa toisen mielen tilat. Hän kysyi, miksi minun silmissä kiertää kyyneleet, miksi olen juuri tänään niin surullinen. En minä ole surullinen, en vaan osaa sanoa, miksi kyyneleet tulevat ja tekevät itsensä tietoiseksi. En tiennyt vastausta. Hän oli juuri lenkillä ja kuuluvuus oli huono, soitellaan myöhemmin.
On kuitenkin lohdullista tietää, että jossain, joku, omassa elämässään ajattelee vieläkin, samalla lailla kuin minä, sitä hetkeä. Pystyy palauttamaan mieleensä ihan kaikki tunne tilat. Minunkin silmieni eteen nousee se entisen elämän kuva joesta, kirsikkapuista ja siitä valkeasta sillasta.
Mä olen etsinyt ihmistä, joka on syvyydeltään, henkiseltä syvyydeltään hänen luokkaansa. sellaista ei vaan ole eteeni sattunut. On niin surullista todeta, ettei monikaan pääse siihen asteelle, ei vaikka olisi käynyt kurssit ja koulut ja tietoa löytyy. Hän ajatteli samoin. Selittäköön ne, jotka ovat käyneet kurssit ja valaistuneet niin paljon, että ymmrrys riittäisi kertomaan. Eipä ollut kukaan sitä kertonut hänelle, vielä. Meidän olisi kai määrä selvittää tämä asia kahdestaan. Asiaan kai kuului, ettei apuja tulisi muualta, ehkä meidän oli määrä lisätä omaa ymmärrystämme ja kasvuamme omin voimin.
Tämä taisi olla vähän niinkuin sellainen vanhan ajan puhelin linja, joka alkoi ja loppui langan päähän, eikä mennytkään avaruuden kautta jokaisen napattavaksi, tämä taisi olla suojattu linja.
odotellessani häntä lenkiltä kotiin, nostin 3 Atlantis korttia. Minulle nousi telepatia,viattomuus ja koulutus.
Telepatia tuli todistettua heti, samantien. Äskeisessä blogissani kirjoitin omista rajoistani ja oman tunnon arvostani, joka oli kateissa. Sain tälläkin tavoin muistutuksen,"Ole uskollinen itsellesi" ja kolmas kehoitti hiljentämään mieleni ja ottamaan tärkeitä viestejä vastaan, oppia ja opettaa.

Elämä eteni omaa rataansa, yhtä kokemusta rikkaampana ja mieleenpainuvampana.
Aika ei ole kuitenkaan haalistanut muistoja, eikä kullannnut niitä. Matka on jatkunut, aivan niinkuin ennenkin, osa avoinna olleista kysymyksistä on saanut   selityksen ja poistunut kentästä. Suuri rakkauden tunne on vaihtunut ystävyyteen ja asiat joita piti tarkastella syvemmin, on olleet edessä niin useasti, ettei niitä ole ohitettu olankohautuksella, vaan on harkittu pitkä piimäisesti vastauksia.
Kaksoiliekkien on vaikea elää toinen toistensa kanssa. Seurauksena olisikai itkua ja hammasten kiristystä.
Mutta kiitollisena näistä kokemuksista, taas kerran tuli todistettua, miten paljon elämää on tämän näkyvän ulkopuolella.

Valo voittaa varjot

Puhelin eilen niitänäitä erään ystäväni kanssa. Sen sielun puolikkaani kanssa, ketä en tässä kierrolla enää fyysisestisi tapaa, ainoastaan lineaarisella tai korkeammilla värähtely taajuudella, ellei sitten jokin maailman ihmeistä heittäisi ihmettään esille ja tuon olennon eteeni.
Puhuttiin valon ja varjojen voimasta, päivä tietoisuuden tasolla.
Pohdittiin valon ja varjon käyttäytymis malleja ja eri kasvu vaiheessa olevien sielujen kohtaamisissa.
Minä olen tavannut ihmisen ja mietin, miksi me ymmärrämme melkein kaiken väärin,mitä toinen sanoo, vaikka kumpikin puhuu  samaa kieltä.
Olemmeko  eri kasvuvaiheessa kulkevia sieluja? Mistä sen voisi sitten päätellä tai saati tietää?

Eikö oman elämän kokemukset muokkaa omaa suhtautumis tapaa asioihin ja omat menneiden elämien kokemukset vaikuttavat vielä tänäkin päivänä voimakkaasti siihen miltä jokin asia tuntuu?
Varmasti näin on. Joku asia muutama vuosi sitten on tuntunut vastenmieliseltä ja vaikkei asiaa olisi enää edes muistellut, samat tunteet nousevat pintaan ja asia tuntuu edelleenkin vastenmieliseltä, vaikka tilanne on nyt toinen ja vastassa on eri ihminen tai asia.
Tunne  on ja pysyy, ellei sitä  itse ala  työstämään-
Moniko sitä oikeasti miettii? En tiedä. On niin helppoa pysyä kiinni siinä tunteessa ja tilanteessa, jonka on jo aiemmin kokenut.Paljon helpompaa on pysyä kiinni entisessä kuin uskaltaa heittäytyä mukaan uuteen ajatus leikkiin...heiiii...tämä ei olekaan samatilanne, tämä on ihan uusi tilanne ja uusi ihminen
.
Minun kohdallani asian taustalla oli puhdas kiitollisuus upeasti hoidetusta työstä. Pääpainona ei ollut se, kuinka paljon rahaa se oli poikinut vaan se, että joku vieras ihminen oli nähnyt vaivaa ja auttanut omalta osaltaan, ihan omasta tahdostaan. Se oli sama kun eteeni olisi tuotu valmiiksi paketoitu lahja ja antaja olisi sanonut, ole hyvä, avaa se, se on sulle. Itse ei ole tarvinnut tehdä mitään saadakseen lahjan.
Minä halusin kiittää siitä ja koska hän on vastakkaista sukupuolta, pitäisi asia hoitaa hienovaraisesti, turhien väärinkäsitysten välttämiseksi, niitä todellakin syntyi helposti.
Ei ole olemassakaan oikeaa tai väärää mielipidettä, on vain heijastuksia jotka nousevat eteemme, muokkaamaan omia käsityksiämme asiasta. Antaen uutta ajateltavaa.

Minä ajattelin, miksi kiitoksen saaminen tekeekin täysin poikkeavan ajatuksen, mitä olin ikinä tarkoittanut. Miksi sen merkitys ikäänkuin likaantui matkalla? Miksi se ei välittynyt vastapuolelle niin aitona, kuin se minulta lähti.
Siksi, että se kulkee pitkän matkan ja rantautuu omia aikojaan, siihen rantaan, minkä kokemukset ja aikaisemmat elämät olivat muokanneet.
Ymmärsin asian ja oikeastaan olin iloinen, että omat raja-aidat kaatuivat ja ymmärsin yksinkertaisen asian selkeämmin ja sen monisäkeiset heijasteet.
Ystäväni sanoi, että valo voittaa varjot ja valon lähellä epäpuhtailla aikeilla liikkeellä ollut väistyy ja poistuu läheltä.
Mutta, voisiko sittenkin olla niin, ettei valon ja varjon kohtaamisessa olekaan epäpuhtaista aikeista kyse, ainakaan joka kerta. Voisiko olla niin, että varjo säikähtää puhdasta, hyvää tahtoa ja valoa vain siitä syystä, ettei se ole siihen tottunut. Se häikäistyy hetken, ennenkuin tottuu valon voimaan.
Voisiko olla niin, että kirkas valo sokaisee hetkeksi silmät ja  tekee mieli peittää ne, ettei silmiin sattuisi? Olisiko niin, että varjon on pikku hiljaa aika totutella valoon, ja valon himmeniviin varjoihin? Haluaako valo kääntyä pois tai sulkea silmänsä, koska ei tahdo nähdä varjoa tai tottua sen hämäryyteen.
Olisiko niin, ettei ihminen halua tunnustaa tai tunnistaa omia valon ja varjon puolia, vaan haluaa pitäytyä tutussa puolessaan.
Olisiko niin,että näissä kohtaamisessa onkin kysymyksessä omien puolien näkeminen ja alku shokin jälkeinen, hidas hyväksyminen? Hyväksyä se, että mieli on moni tasoinen.Ensin valo häikäisee ja varjo pelottaa. Olisiko niin, että tämäkin pieni, mutta iso asia olikin askel omaan valoon ja voimaan.

Eilen mietittiin, että kuinka moni meistä tiedostaa ja tuntee paljon enemmän asioita, kuin koskaan kehtaa tunnustaa. Jokaisella on varmasti ikiomat kokemukset enkeleistä ja suuremmista voimista.
Miksi niistä niin moni vaikenee? Onko leimautuminen pelottavaa vai se, ettei omien kokemusten kautta olisikaan enää luotettava ja selvä järkinen? Tekisikö se meistä jotenkin vähemmän vakavasti otettavan ja söisikö se huolella rakennetun egon roolin?
Onko ihminen niin lauma eläin, ettei se halua poiketa yhteinäisestä laumasta, peläten joutuvansa huomion keskipisteeksi? onko ihminen niin turvaton, että pelkää laumansa katoavan ympäriltä ja sen tuoman turvallisuuden tunteen haihtuvan savuna ilmaan?

Palatakseni vielä tuohon kohtaamiseen, jossa puhuimme erikieltä ja yksi asia sai vähintään kaksi erimerkitystä, on muuttunut oleellisesti. Hän todennäköisesti alkoi tuntemaan mua paremmin ja minä häntä, sillä sävel ja sanatkin alkaa olla samaa kieltä, eikä enää pienistä asioista synny epäileviä lauseita tai muutakaan epäselvää. Ilma on puhdistunut ja hän on yllättänyt minut useasti  iloisesti. Mä pidän ihmisistä jotka osaavat sanoa kiitos. Ei silti, että sen varaan koko elämän arvomaailma rakentuisi, mutta jo pieni sana toisen vaivannäöstä saa aikaan molemminpuolisen hyvänolon tunteen.
Kiitollisena seuraan itseni ja hänen reaktioitaan kun teemme yhdessä työtä. Meillä on selkeät sävelet työnjaosta, eikä ole pelkoa kummankaan suuntaisesta tunteiden sekoittamisesta tai varpaille astumisesta. On vapauttavaa työskennellä niin, että molemmat arvostavat ja osaavat antaa arvoa toinen toistensa työlle ja tekemiselle. Elämä on muuttunut niin helpoksi ja vapauttavaksi. Ja mikä parasta, kumpikaan ei juossut karkuun, ei vaikka alku olikin hankalaa.
Nyttemmin näemme harvoin, hän muistaa paremmin kerrat, kuin minä. Me puhumme henkilökohtaisista asioista, tietäen, että ne jää siihen. Olisiko niin, että luottamus olisi syntynyt ja niinä kertoina kun viestin lopussa lukee, että tämä työ on mielekästä, koska saa tehdä mukavien asiakkaiden kanssa töitä. JA se tarkoittaa juuri sitä, mitä siinä lukee. :)
Valo voitti varjot ja syntyi luottamus, luulenpa, että elämän mittainen.

Suhde terapiaa ja Asti tostia

Silloin kun elämään työntyy ihmissuhde kriisi, sen ratkaisemiseen olisi kaikki keinot sallittuja. Siis ihan kaikki, siinäkin tapauksessa, että ne uhmaavat seuraavan päivän suunnitelmia.
Mun kohdalla ihmissuhde sotkut ovat kulkeneet läpi elämän. Jotain olen sentään vuosien varrella ottanut opikseni. Varsinkin sen, ettei mikään tule väkisin yrittämällä eikä läheskään aina, homma etene niinkuin elokuvissa.

Olin eronnut muutamia viikkoja sitten 10-vuoden avioliitosta. Hätäpäissäni tehty ratkaisu, ostaa pari talon puolikas, antoi haastetta ja puuhaa heti alku metreillä, joten ei ollut aikaa jäädä setvimään avioliitossa väärille kiskoille ajautuneita asioita, ennekuin pieni pinta remontti oli tehty ja asunto alkoi näyttää ihan omalta kodilta.
(jätän tästä kertomuksesta lapset pois ihan tarkoituksella)

Maalailin ja revin tapetteja seinistä, istuskelin maalipyttyjen päällä ja siitäkin huolimatta, että olin yksin ja täysin tietämätön mitä tulevaisuus toisi tullessaan, tunsin suunnatonta vapauden riemua.
Oli lähes kuninkaallista avata oman kodin ovi, eikä tarvinnut uhrata ajatustakaan sille, että joku odottaisi kuin haukka tilaisuutta päästä  pätemään ja kiilloittamaan omaa kruunuaan.

Ehei, aamullinen kahvikuppi seisoisi edelleen siinä kohdassa, minne olin sen jättänyt ja pyyhe roikkuisi  sen saman oven päällä, minne jätin sen kuivumaan.
Enää ei tarvitsisi kytätä sekunti kellon kanssa aikaa ja lukea näkymätöntä opasta siitä miten "kunnon kansalaisen " pitää elää. Oli ihanan rento olo.
Ennen avioliittoa olin seurustellut miehen kanssa, jonka elämän tyyli muistutti hyvin paljon Matti Nykäsen- elämän menoa. Viina virtasi ja naiset vaihtui. Se ei ollut mun juttuni, enkä kuulunut siihen raiteeseen millääntavalla. Ainoastaan se, etten ymmärtänyt sitä heti, johti minutkin ihmissuhde sotkuihin.Hänen nimensä on Repe ja Repe oli jättänyt minut aikaisemmin kuin nallin kalliolle ja todennut yks kantaan, että odota mitä odotat, mutta yksin odotat.

Repe oli soitellut pitkin kesää ja yrittänyt lämmitellä jo kertaalleen keittämää puuroa. Yleensä kertaalleen lämmitetty puuro ei ollut hyvää ja se jäi melkein aina syömättä.
Repe on sinnikäs kaveri. Jos se on saanut päähänsä jonkin pinttymän jostain asiasta, se ei antaisi periksi millään. Niin kävi minunkin kohdalla, kunnes suostuin tapaamaan. Olin siinä uskossa ja toivossa, että jotain elämätöntä oli jäänyt kesken ja se pitäisi elää loppuun. Virheenä, siinä ajan jaksossa oli se, että olin edelleen naimisissa.

Suostuin kuitenkin tapaamaan Repen yhdessä salaisessa paikassa, salaiseen aikaan.
Tapaaminen oli täysi fiasko heti ensimmäisestä sekunnista alkaen. Repe halusi pika panon ja mä olin kuvitellut jotain ihan muuta. Olin ajatellut, että istutaan siinä kallion kielekkeellä käsi kädessä auringon paisteessa ja kerrataan hyviä hetkiä ja ehkä suukotellaan. No, homma ei edennyt minnekään ja pettyneenä starttasin vanhan volvoni ja ajoin tieheni. Repe jäi yksin makaamaan sammaleelle,  en tiedä kauanko makasi, mutta se ei ollut minun ongelmani. Sen verran kuitenkin ehdittiin puhua ennen mun poistumista, että korviini jäi soimaan lause, ettei avioliitto enää nykypäivänä tarkoittanut sitä, että sen pitäisi jatkua kuolemaan asti, jos ei itse halunnut . Mä olin täysin unohtanut, että ihmisellä on myös omatahto.
Kohtaaminen ei siis ollut turha, vaikka paska maku siitä jäikin. Minä erosin ja Repe jatkoi yhteydenpitoa. Halusi pano kaverin, minä juttu kaverin ja halusin kiihkeästi tuntea miltä tuntuisi olla taas  rakastunut.
Ystäväni Minttu oli varoitellut, ettei ehkä tälläkään kertaa kannattaisi luottaa tai ottaa vakavissaan Repen puheita. Olihan sen tyyli jo niin nähty. Mä en tietenkään uskonut. Tein mielessäni pilvilinnoja ja rakensin kuvaa muuttuneesta miehestä ja siitä, miten lopulta, mä olisin se yksi ja ainut oikea nainen.
Repellä oli sellainen tyyli,että se saattoi kadota päiviksi jonnekin. En tiennyt minne ja koskaan se ei katoamistaan sen enempää perustellut. Se lopetti viesteihin vastaamisen ja puhelin sai soitella turhaan, se ei vastannut, jos  sattui olemaan sillä päällä. Niinä päivinä se istui kenties jossain tissi baarissa, jonkun uuden pika panon kanssa. Sillä oli aina sama sininen farkkupaita päällänsä ja ylä napit auki. Sen mielestä se oli coolia.

Tälläisenä päivänä, mä riuduin ja repeilin. Noniin, nyt se sitten jätti mut taas, nyt se ei haluakkaan enää rakentaa mitään, nyt se on löytänyt uuden. Näitä päiviä tuli monta ja se kävi huonolle itsetunnolle ihan tosissaan.
Minttu jaksoi terapoida mua ja käski unohtaa, ennenkuin menettäisin järkeni. Sen mielestä mulla oli ihan riitävästi murheita eron jälkimainingeista ja sen tuomista lasku pinoista. Mä en tietenkään kuunnellut tai välittänyt uskoa, mourusin ja ulisin vaan Repen perään.
Me kävimme Mintun kanssa siihen aikaan jumpassa, kaksi kertaa viikossa. Muina iltoina sauva kävelyllä tai lenkillä. Minttua on joskus joku luonnehtinut "konekivääri puhujaksi"- puhetta tulee aina tuutin täydeltä. Eipä silti,Mintun juttuja on mukava kuunnella, vaikka joutuisi itse välillä viittaamaan, että saa puheenvuoron.
Sinä keskiviikkona meillä oli taas lenkki-ilta. Kierrettiin tuttu rantatie ja puhuttiin ihmissuhde ongelmista tai siitä, ettei niitä ole, kun ei ole ihmissuhdettakaan.

Mentiin paikalliseen baariin, yhdille. Baarissa ei ollut keskellä viikkoa kuin paikallisia pussikalja-miehiä kourallinen, joten taas kerran istuttiin ja puitiin. Siihen aikaan oli kova sana kännykässä sellainen pieni tarran palanen, joka alkoi vilkkumaan, ennekuin puhelin alkaa soida. Mä kyttäsin kokoajan, milloin se alkaisi vilkkua, mutta tarra ei vilkkunut, ei sitten millään.

Kyllä Repe on nyt minut jättänyt, se ei ole ainakan kolmeen tai neljään tuntiin ottanut yhteyttä, eikä vastannut viestiin. Mintun katseesta oli jo luettavissa sanat: MITÄ MINÄ SANOIN, ei olisi kannattanut luottaa.Mä vuodattelin krokotiilin kyyneleitä ja kiskoin ison tuopin huiviini.

Minttu katsoi parhaimmaksi ratkaisuksi jatkaa lenkkeilyä vielä yhden kierroksen verran, mutta mulla oli parempi ajatus. Mulla sattui olemaan keittiön kaapissa yksi pullo mietoa Asti tostia, eikä siitä pullosta känniä tule, kun se on semmoista ettei se nouse päähän. Lämmittää vaan mukavasti.
Minttu arveli, että hänen täytyisi kohta kuitenkin kiirehtiä kotiin, laittamaan oma orkesteri yöpuulle, ei taitaisi olla hyvä idea.Sain kuitenkin Mintun houkuteltua edes yhdelle lasilliselle. Viini oli nimittäin maultaan aivan täydellistä. Ei sellaista kuivaa tai hapanta, joka laittaa naaman irvistykseen tai saa tukan nousemaan pystyyn.
Mentiin meille, kaivoin viinipullon ,lasit ja tilanteeseen sopivaa tausta musiikkia. Oikein kun sydän on repeämäisillään Phil Collinsin- Another day in paradise- sai tunnelman oikein huippuunsa. Oli kuin saisi ihan oikean luvan painua itsesäälin pohjalle,jossa olisi iso kasa valkoista untuvaa, joka lievittäisi hiukan jalustaa.
Asti tosti oli hyvää ja se lämmitti mukavasti lenkin jälkeen. Lämmin villapaita vaihtui t-paitaan ja viini sai minunkin suuni suoltamaan tekstiä ja Minttu nyökytteli hyväksyvästi. Jokohan sä nyt alat uskomaan, ettei siitä mitään tule. Jo alan, mä jätän sen. Entistä elettyä elämään oli siis aikoinaan jäänyt elämättä vajaa 3 viikkoa, eikä päivääkään enempää. Minttu epäili, että olinko heittänyt 3 viikon takia koko avioliittoni roskiin. No en ollut. Siihen oli paljon isommat ja painavammat syyt, mutta niitä en siinä viinin huumassa edelleenkään jaksanut alkaa puimaan. Mä olin kuitenkin viinin innoittamana päättänyt jättää Repen. Ainakin siihen saakka pysyin päätöksessäni kunnes puhelimen tarramerkki alkoi vilkkua ja Repe soitti.
Sanoin Mintulle, etten mä kuitenkaan sitä NYT jätä, kun sillä oli ollut kerta syy siihen, miksei se ollut vastannut aikaisemmin. Hitto, sehän oli ollut töissä.
Minttu huomautti jossain kohtaa, että mun puheessa alkoi ässä suhahdella. Poskia kuumotti ja tuntui kuin nuotion tulen lieskat olisivat nuolleet kasvoja. Mintunkin posket punoittivat ja siinä vaiheessa kun huomattiin ajan kulku ja Minttu alkoi tehdä lähtöä, sen askel alkoi horjahdella. Me hihitettiin kuin teini tytöt pienessä tuulikaapissa. Onneksi viinipullo oli tyhjä, seuraavat lasilliset olisivat nousseet jo päähän asti.
Sinä iltana terapia oli ollut niin tehokasta, etten itkenyt kyyneltäkään enkä vahtinut puhelimen tarran välkkymistä, vaan nukahdin kuin tukki.
Aamulla olo tuntui vähän huippaavalta, mutta suhdesotku oli edelleen olemassa.
Menin hiljakseen töihin ja yritin näyttää hyvin levänneeltä ja raikkaalta. Minttu tuli omaan vuoroonsa muutamaa tuntia myöhemmin ja sekin näytti väsähtäneeltä.
Arska, työkaverimme kysyi, että mitä ihmettä oltiin puuhailtu edellisenä iltana kun näytimme kuulemma niin rähjääntyneiltä.
Polttelimme hiljaisuudessa tupakkaa. Vastasin, että käytiin lenkillä ja yhdillä. Mä unohdin mainita Asti tostin. Minttu alkoi nauraa ja selitti, miten oltiin mun luonani maisteltu pullollinen Asti tostia, mutta sen piti olla niin mietoa, ettei se noussut poskia ylemmäksi.
Me nauroimme Mintun kanssa vedet silmissä ja Arska pudisteli päätään. Voi Jumalauta! Pullollinen viiniä juotu keskellä viikkoa ja siinä ne nyt selittää, ettei se muka noussut päähän.
Arska sadatteli vielä tovin ja mulkoili loppu päivän. Mulla oli vähän tukka kipeenä, mutten kehdannut sitä kellekään sanoa, että se puoliksi juotu pullollinen oli noussut tukkaan asti. Pidin kiinni edelleen siitä toteamuksestani, ettei se nouse päähän asti.
Sen verran Mintun terapia lenkistä ja pullosta oli ollut apua, että revin puhelimestani välkky tarran pois ja lopetin Repen soittojen ja viestien kyttäämisen. Vaikka tuon illan aikana vakava pääökseni Repen jättämisestä ei pätenytkään, suhde kuitenkin kariutui tissibaarin monen kirjavaan tarjontaan ja saatiin taas hyvä syy jatkaa lenkkeilyä, pikkuisen painavampien puheiden parissa.

Energian ihmeellinen, parantava, puhdistava ja kaiken muuttava voima

Vaikket sinä, minä tai kuka tahansa ihminen uskoisi minkäänlaiseen universaalin ihmeellisen rakkauden ja valon energiaan, kerron nyt erään pienen tarinan, joka on sanasta sanaan totta.

Lapseni on ollut sairaana viime päivä ja olen välittänyt hänelle, hänen pyynnöstään, paljon energia hoitoja, enkeli-ja yksisarvisten hoitoa. Lapsi on myös saanut asiaan kuuluvat lääkkeet. (Energia hoidot eivät koskaan kilpaile lääkäreiden ja lääke hoidon kanssa, vaan tukevat, eheyttävät ja nopeuttavat paranemista, jos potilas niin itse haluaa).Nämä kaksi asiaa kulkevat ikään kuin käsi kädessä, eivät kilpaile keskenään.

Lapseni on ollut jonkin verran peloissaan huono vointisuuden takia, ja outojen tuntemusten keskellä. On pelottanut ja itkettänyt.Lapsi on kuitenkin turvassa ja hoidossa, joten hätää ei tällä hetkellä ole.

Kotiin tultuaan, poika ystävänsä kanssa, eräs samassa taloudessa asuva henkilö oli närkästynyt suunnattomasti, ettei vieraan tulosta oltu hänelle ennakkoon ilmoitettu.Hän oli huomauttanut siitä tyttärelleni tuohtuneena. Tytär oli omaan tyyliinsä sanonut voimakkaasti vastaan ja riita oli valmis. Tunteet kohtasivat kovassa kulmassa ja molemmilla oli suuri oma tahto, tilanne oli ajautunut fyysiseksi. Tytär oli säikähtänyt pahoin aikuisen ihmisen tönäisystä (lasta ei kuitenkaan ollut fyysisesti sattunut) ja sai lähes tulkoon hysteerisen paniikki kohtauksen. Lapsi kääntyi minun puoleeni ja pyysi, että hakisin hänet pois. (minulla ja tyttärellä on välimatkaa 300 km). Sain hädin tuskin selvää mitä lapsi sai itkultaan sanottua ja pyysin häntä rauhoittumaan. Kertaakaan en kieltäytynyt hakemasta häntä, rauhoittelin hetken ja pyysin istumaan sängylle, laittaisin heti hoitoa koko tilanteeseen, kaikkien parhaimmaksi.

Tein omat tarvittavat hoidon alun viritykset ja pyysin Violetin liekin apua. Valomeressä  näin lapseni ja toisen osapuolen, sekä liekin liikkuvan  kepeästi ympäri asunnon, puhdistaen ja polttaen negatiivisuuden pois.
Välitin normaali energia hoidon lapselleni, pyytäen hoidon lopuksi, että lapseni saa ehdottoman suojauksen ja pyysin  käärimään tyttären vaaleanpunaiseen peittoon. (vaaleanpunainen auttaa pelkoihin ja tuo turvaa). Pyysin vastapuolelle samaa, AE Samuelin menemään tasoittamaan tietä.Pyysin AE Mikaelin katkomaan selästä negatiiviset siteet ja sidokset, molemmilta.

Annoin ajan kulua, noin puoli tuntia oli mennyt, kun kysyin tyttäreltä, oliko olo ja mieli helpottunut.
Oli helpottanut, ei enää hysteeristä itkua ja pelkoa tilanteen karkaamisesta käsistä.
Toinen riita pukari oli tullut itkien pyytämään anteeksi ja sopu oli syntynyt, molemmat itkivät ulos pahaaoloaan.
Uskon molempien puhdistuksen jatkuvan vielä, hetki hetkeltä kun taakkaa nostetaan ja puhdistetaan ja negatiiviset tunteet muunnellaan vio

letin liekin kanssa rakkaudeksi, olo on rauhallinen ja seesteinen.

Universaali oli tullut apuun, auttanut jokaisen korkeammaksi parhaaksi ja loppu työ tehdään itse, kukin omilla kyvyillään, pohtien sitä, mihin on valmis ja mikä on omin tahto.
Jokaisen täytyy kuitenkin, universaalin avusta huolimatta ottaa vastuu omasta itsestään ja tahdostaan, mihin on valmis ja mistä haluaa parantua ja luopua.
Kaiken tähän jälkeen, voi taas kiittää saamastaan avusta, ei minua vaan Universaalia.
En voi taaskaan epäillä sitä tosi asiaa, että meitä autetaan kokoajan, on vain uskalletteva pyytää apua, myös verhon toiselta puolelta.
Pyytäminen on helppoa, pyydä joko ääneen tai ajatuksella. Pyydä täydestä sydämmestä. Muista kiittää!
Ajan kuluessa huomaat saaneesi avun, et ehkä siinä muodossa kun itse olit ajatellut, vaan siinä muodossa kun Universaali katsoo Sinun parhaimmaksi.
Pyydä, kiitä ja ota vastaan, kukaan ei ole koskaan yksin. <3 <3 <3

Askelia

Toinen, merkitykseltään varmasti yhtä suuri ja vapauttava on kiitollisuus.
Kiitollisuus elämää kohtaan ja kaikkea sitä, mitä se milloinkin tielle paiskaa.

Kiitollisuuden tunne, joka päiväisen elämän kanssa kulkijana avaa ovia, niitäkin joita luulit vahvasti lukituiksi.
Omat tuntemukseni tästä kaikesta nostavat usein tunteet pintaa ja jo pelkkä ymmärrys siitä, kuinka onnekas ihminen loppujen lopuksi onkaan.
Tiedän sen, ettei juuri nyt, tällä hetkellä vakavasti sairas ihminen, kovien kipujen ja tuskien keskellä voi eikä osaa tuntea kaikkea kiitollisuutta, mutta silloin kuin koittaa se parempi huominen ja kipu on poissa tai edes siedettävä, tiedän, että huokaus tulee sydämestä, kiitos siitä, että tämä päivä on parempi.
Itse heräsin todellisen kiitollisuuden tunteeseen, välittäessäni tai saadessani vastaanottaa universaalin energiaa. Olen kiitollinen joka kerta tunteesta, valon vilahduksesta ja pienestä merkistä. Minä tiedän, etten kulje yksin tätä polkua,lähellä on paljon enkeleitä ja oppaita ja maanpäällisiä ihmisiä.

Eräs Ystäväni ja minä olemme toistemme sielun puolikkaat, halusimme tai emme. Minä tunnen hänen energiansa, ja hän tuntee minun.
Pieni merkki, sininen indiko, kertoo sen, että kohta ystäväni ottaa yhteyttä.Niin se on, joka kerta. Minun  ei tarvitse koskaan ajatella, muistaako hän minut, minä tiedän sen, muistaa.

Me emme koskaan enää tapaa fyysisessä muodossa, siihen on olemassa syynsä, mutta universaalin astraalipuolella tapaamme silloin tällöin.
Valo kehomme on nidottu säikeistä yhteen, eikä fyysinen kehomme kestä toisen läsnä oloa, mutta säikeet ovat, jotka pitää telepaattisessa yhteydessä.
Kiitollisena tästäkin tielleni tulleesta kohtaamisesta, olen kokenut sellaisia ulottovuuksia, etten ole koskaan vielä nytkään onnistunut selvittämään täys järkistä selitystä sille oudolle tapahtuma ketjulle.
Se ei ollut minun  tai meidän ohjauksessa, sen sääteli jokin muu, jokin meitä paljon suurempi voima.

Kiitollisena ja läpeensä herkistyneenä otimme molemmat sen vastaan, tai ei meillä ollut vaihtoehtoja, sydän sakrat olivat avautuneet sepposen selälleen ja energia virtasi tuoden eteemme menneen elämän ja puuttuvat vastaukset. Vastaukset kysymyksiin joita emme olleet koskaan edes kysyneet. Mutta, niin kuin aina, asiat selvenevät omaan tahtiin ja omaan aikaan, niin myöskin tämä.

Olin tuntenut koko elämäni ajan kauko kaipuuta, kaipuuta johonkin, en tiennyt mihin. Katselin paljon järvelle auringon laskun aikaan ja kaipasin.
Tämä mystinen yhteys avasi menneen elämän ja sain selityksen kaikkeen, siihen mitä olin ikävöinyt.

Sen asian tuominen päivä tietoisuuden tasolle ja ymmärrykselle poisti kaipuun ja tukahdutetut tunteet, sain toisen mahdollisuuden hyvästellä ihmisen, jonka olin aikaisemmassa elämässä menettänyt.
Kiitollisuudella ei ollut rajoja, niin onnelliseksi se teki ja kaipuu ja yksinäisyyden tunne oli poissa, jäljelle oli jäänyt rauhallinen olo, ikään kuin vesi olisi tyyntynyt ja antanut rauhan.