Valo voittaa varjot

Puhelin eilen niitänäitä erään ystäväni kanssa. Sen sielun puolikkaani kanssa, ketä en tässä kierrolla enää fyysisestisi tapaa, ainoastaan lineaarisella tai korkeammilla värähtely taajuudella, ellei sitten jokin maailman ihmeistä heittäisi ihmettään esille ja tuon olennon eteeni.
Puhuttiin valon ja varjojen voimasta, päivä tietoisuuden tasolla.
Pohdittiin valon ja varjon käyttäytymis malleja ja eri kasvu vaiheessa olevien sielujen kohtaamisissa.
Minä olen tavannut ihmisen ja mietin, miksi me ymmärrämme melkein kaiken väärin,mitä toinen sanoo, vaikka kumpikin puhuu  samaa kieltä.
Olemmeko  eri kasvuvaiheessa kulkevia sieluja? Mistä sen voisi sitten päätellä tai saati tietää?

Eikö oman elämän kokemukset muokkaa omaa suhtautumis tapaa asioihin ja omat menneiden elämien kokemukset vaikuttavat vielä tänäkin päivänä voimakkaasti siihen miltä jokin asia tuntuu?
Varmasti näin on. Joku asia muutama vuosi sitten on tuntunut vastenmieliseltä ja vaikkei asiaa olisi enää edes muistellut, samat tunteet nousevat pintaan ja asia tuntuu edelleenkin vastenmieliseltä, vaikka tilanne on nyt toinen ja vastassa on eri ihminen tai asia.
Tunne  on ja pysyy, ellei sitä  itse ala  työstämään-
Moniko sitä oikeasti miettii? En tiedä. On niin helppoa pysyä kiinni siinä tunteessa ja tilanteessa, jonka on jo aiemmin kokenut.Paljon helpompaa on pysyä kiinni entisessä kuin uskaltaa heittäytyä mukaan uuteen ajatus leikkiin...heiiii...tämä ei olekaan samatilanne, tämä on ihan uusi tilanne ja uusi ihminen
.
Minun kohdallani asian taustalla oli puhdas kiitollisuus upeasti hoidetusta työstä. Pääpainona ei ollut se, kuinka paljon rahaa se oli poikinut vaan se, että joku vieras ihminen oli nähnyt vaivaa ja auttanut omalta osaltaan, ihan omasta tahdostaan. Se oli sama kun eteeni olisi tuotu valmiiksi paketoitu lahja ja antaja olisi sanonut, ole hyvä, avaa se, se on sulle. Itse ei ole tarvinnut tehdä mitään saadakseen lahjan.
Minä halusin kiittää siitä ja koska hän on vastakkaista sukupuolta, pitäisi asia hoitaa hienovaraisesti, turhien väärinkäsitysten välttämiseksi, niitä todellakin syntyi helposti.
Ei ole olemassakaan oikeaa tai väärää mielipidettä, on vain heijastuksia jotka nousevat eteemme, muokkaamaan omia käsityksiämme asiasta. Antaen uutta ajateltavaa.

Minä ajattelin, miksi kiitoksen saaminen tekeekin täysin poikkeavan ajatuksen, mitä olin ikinä tarkoittanut. Miksi sen merkitys ikäänkuin likaantui matkalla? Miksi se ei välittynyt vastapuolelle niin aitona, kuin se minulta lähti.
Siksi, että se kulkee pitkän matkan ja rantautuu omia aikojaan, siihen rantaan, minkä kokemukset ja aikaisemmat elämät olivat muokanneet.
Ymmärsin asian ja oikeastaan olin iloinen, että omat raja-aidat kaatuivat ja ymmärsin yksinkertaisen asian selkeämmin ja sen monisäkeiset heijasteet.
Ystäväni sanoi, että valo voittaa varjot ja valon lähellä epäpuhtailla aikeilla liikkeellä ollut väistyy ja poistuu läheltä.
Mutta, voisiko sittenkin olla niin, ettei valon ja varjon kohtaamisessa olekaan epäpuhtaista aikeista kyse, ainakaan joka kerta. Voisiko olla niin, että varjo säikähtää puhdasta, hyvää tahtoa ja valoa vain siitä syystä, ettei se ole siihen tottunut. Se häikäistyy hetken, ennenkuin tottuu valon voimaan.
Voisiko olla niin, että kirkas valo sokaisee hetkeksi silmät ja  tekee mieli peittää ne, ettei silmiin sattuisi? Olisiko niin, että varjon on pikku hiljaa aika totutella valoon, ja valon himmeniviin varjoihin? Haluaako valo kääntyä pois tai sulkea silmänsä, koska ei tahdo nähdä varjoa tai tottua sen hämäryyteen.
Olisiko niin, ettei ihminen halua tunnustaa tai tunnistaa omia valon ja varjon puolia, vaan haluaa pitäytyä tutussa puolessaan.
Olisiko niin,että näissä kohtaamisessa onkin kysymyksessä omien puolien näkeminen ja alku shokin jälkeinen, hidas hyväksyminen? Hyväksyä se, että mieli on moni tasoinen.Ensin valo häikäisee ja varjo pelottaa. Olisiko niin, että tämäkin pieni, mutta iso asia olikin askel omaan valoon ja voimaan.

Eilen mietittiin, että kuinka moni meistä tiedostaa ja tuntee paljon enemmän asioita, kuin koskaan kehtaa tunnustaa. Jokaisella on varmasti ikiomat kokemukset enkeleistä ja suuremmista voimista.
Miksi niistä niin moni vaikenee? Onko leimautuminen pelottavaa vai se, ettei omien kokemusten kautta olisikaan enää luotettava ja selvä järkinen? Tekisikö se meistä jotenkin vähemmän vakavasti otettavan ja söisikö se huolella rakennetun egon roolin?
Onko ihminen niin lauma eläin, ettei se halua poiketa yhteinäisestä laumasta, peläten joutuvansa huomion keskipisteeksi? onko ihminen niin turvaton, että pelkää laumansa katoavan ympäriltä ja sen tuoman turvallisuuden tunteen haihtuvan savuna ilmaan?

Palatakseni vielä tuohon kohtaamiseen, jossa puhuimme erikieltä ja yksi asia sai vähintään kaksi erimerkitystä, on muuttunut oleellisesti. Hän todennäköisesti alkoi tuntemaan mua paremmin ja minä häntä, sillä sävel ja sanatkin alkaa olla samaa kieltä, eikä enää pienistä asioista synny epäileviä lauseita tai muutakaan epäselvää. Ilma on puhdistunut ja hän on yllättänyt minut useasti  iloisesti. Mä pidän ihmisistä jotka osaavat sanoa kiitos. Ei silti, että sen varaan koko elämän arvomaailma rakentuisi, mutta jo pieni sana toisen vaivannäöstä saa aikaan molemminpuolisen hyvänolon tunteen.
Kiitollisena seuraan itseni ja hänen reaktioitaan kun teemme yhdessä työtä. Meillä on selkeät sävelet työnjaosta, eikä ole pelkoa kummankaan suuntaisesta tunteiden sekoittamisesta tai varpaille astumisesta. On vapauttavaa työskennellä niin, että molemmat arvostavat ja osaavat antaa arvoa toinen toistensa työlle ja tekemiselle. Elämä on muuttunut niin helpoksi ja vapauttavaksi. Ja mikä parasta, kumpikaan ei juossut karkuun, ei vaikka alku olikin hankalaa.
Nyttemmin näemme harvoin, hän muistaa paremmin kerrat, kuin minä. Me puhumme henkilökohtaisista asioista, tietäen, että ne jää siihen. Olisiko niin, että luottamus olisi syntynyt ja niinä kertoina kun viestin lopussa lukee, että tämä työ on mielekästä, koska saa tehdä mukavien asiakkaiden kanssa töitä. JA se tarkoittaa juuri sitä, mitä siinä lukee. :)
Valo voitti varjot ja syntyi luottamus, luulenpa, että elämän mittainen.

Suhde terapiaa ja Asti tostia

Silloin kun elämään työntyy ihmissuhde kriisi, sen ratkaisemiseen olisi kaikki keinot sallittuja. Siis ihan kaikki, siinäkin tapauksessa, että ne uhmaavat seuraavan päivän suunnitelmia.
Mun kohdalla ihmissuhde sotkut ovat kulkeneet läpi elämän. Jotain olen sentään vuosien varrella ottanut opikseni. Varsinkin sen, ettei mikään tule väkisin yrittämällä eikä läheskään aina, homma etene niinkuin elokuvissa.

Olin eronnut muutamia viikkoja sitten 10-vuoden avioliitosta. Hätäpäissäni tehty ratkaisu, ostaa pari talon puolikas, antoi haastetta ja puuhaa heti alku metreillä, joten ei ollut aikaa jäädä setvimään avioliitossa väärille kiskoille ajautuneita asioita, ennekuin pieni pinta remontti oli tehty ja asunto alkoi näyttää ihan omalta kodilta.
(jätän tästä kertomuksesta lapset pois ihan tarkoituksella)

Maalailin ja revin tapetteja seinistä, istuskelin maalipyttyjen päällä ja siitäkin huolimatta, että olin yksin ja täysin tietämätön mitä tulevaisuus toisi tullessaan, tunsin suunnatonta vapauden riemua.
Oli lähes kuninkaallista avata oman kodin ovi, eikä tarvinnut uhrata ajatustakaan sille, että joku odottaisi kuin haukka tilaisuutta päästä  pätemään ja kiilloittamaan omaa kruunuaan.

Ehei, aamullinen kahvikuppi seisoisi edelleen siinä kohdassa, minne olin sen jättänyt ja pyyhe roikkuisi  sen saman oven päällä, minne jätin sen kuivumaan.
Enää ei tarvitsisi kytätä sekunti kellon kanssa aikaa ja lukea näkymätöntä opasta siitä miten "kunnon kansalaisen " pitää elää. Oli ihanan rento olo.
Ennen avioliittoa olin seurustellut miehen kanssa, jonka elämän tyyli muistutti hyvin paljon Matti Nykäsen- elämän menoa. Viina virtasi ja naiset vaihtui. Se ei ollut mun juttuni, enkä kuulunut siihen raiteeseen millääntavalla. Ainoastaan se, etten ymmärtänyt sitä heti, johti minutkin ihmissuhde sotkuihin.Hänen nimensä on Repe ja Repe oli jättänyt minut aikaisemmin kuin nallin kalliolle ja todennut yks kantaan, että odota mitä odotat, mutta yksin odotat.

Repe oli soitellut pitkin kesää ja yrittänyt lämmitellä jo kertaalleen keittämää puuroa. Yleensä kertaalleen lämmitetty puuro ei ollut hyvää ja se jäi melkein aina syömättä.
Repe on sinnikäs kaveri. Jos se on saanut päähänsä jonkin pinttymän jostain asiasta, se ei antaisi periksi millään. Niin kävi minunkin kohdalla, kunnes suostuin tapaamaan. Olin siinä uskossa ja toivossa, että jotain elämätöntä oli jäänyt kesken ja se pitäisi elää loppuun. Virheenä, siinä ajan jaksossa oli se, että olin edelleen naimisissa.

Suostuin kuitenkin tapaamaan Repen yhdessä salaisessa paikassa, salaiseen aikaan.
Tapaaminen oli täysi fiasko heti ensimmäisestä sekunnista alkaen. Repe halusi pika panon ja mä olin kuvitellut jotain ihan muuta. Olin ajatellut, että istutaan siinä kallion kielekkeellä käsi kädessä auringon paisteessa ja kerrataan hyviä hetkiä ja ehkä suukotellaan. No, homma ei edennyt minnekään ja pettyneenä starttasin vanhan volvoni ja ajoin tieheni. Repe jäi yksin makaamaan sammaleelle,  en tiedä kauanko makasi, mutta se ei ollut minun ongelmani. Sen verran kuitenkin ehdittiin puhua ennen mun poistumista, että korviini jäi soimaan lause, ettei avioliitto enää nykypäivänä tarkoittanut sitä, että sen pitäisi jatkua kuolemaan asti, jos ei itse halunnut . Mä olin täysin unohtanut, että ihmisellä on myös omatahto.
Kohtaaminen ei siis ollut turha, vaikka paska maku siitä jäikin. Minä erosin ja Repe jatkoi yhteydenpitoa. Halusi pano kaverin, minä juttu kaverin ja halusin kiihkeästi tuntea miltä tuntuisi olla taas  rakastunut.
Ystäväni Minttu oli varoitellut, ettei ehkä tälläkään kertaa kannattaisi luottaa tai ottaa vakavissaan Repen puheita. Olihan sen tyyli jo niin nähty. Mä en tietenkään uskonut. Tein mielessäni pilvilinnoja ja rakensin kuvaa muuttuneesta miehestä ja siitä, miten lopulta, mä olisin se yksi ja ainut oikea nainen.
Repellä oli sellainen tyyli,että se saattoi kadota päiviksi jonnekin. En tiennyt minne ja koskaan se ei katoamistaan sen enempää perustellut. Se lopetti viesteihin vastaamisen ja puhelin sai soitella turhaan, se ei vastannut, jos  sattui olemaan sillä päällä. Niinä päivinä se istui kenties jossain tissi baarissa, jonkun uuden pika panon kanssa. Sillä oli aina sama sininen farkkupaita päällänsä ja ylä napit auki. Sen mielestä se oli coolia.

Tälläisenä päivänä, mä riuduin ja repeilin. Noniin, nyt se sitten jätti mut taas, nyt se ei haluakkaan enää rakentaa mitään, nyt se on löytänyt uuden. Näitä päiviä tuli monta ja se kävi huonolle itsetunnolle ihan tosissaan.
Minttu jaksoi terapoida mua ja käski unohtaa, ennenkuin menettäisin järkeni. Sen mielestä mulla oli ihan riitävästi murheita eron jälkimainingeista ja sen tuomista lasku pinoista. Mä en tietenkään kuunnellut tai välittänyt uskoa, mourusin ja ulisin vaan Repen perään.
Me kävimme Mintun kanssa siihen aikaan jumpassa, kaksi kertaa viikossa. Muina iltoina sauva kävelyllä tai lenkillä. Minttua on joskus joku luonnehtinut "konekivääri puhujaksi"- puhetta tulee aina tuutin täydeltä. Eipä silti,Mintun juttuja on mukava kuunnella, vaikka joutuisi itse välillä viittaamaan, että saa puheenvuoron.
Sinä keskiviikkona meillä oli taas lenkki-ilta. Kierrettiin tuttu rantatie ja puhuttiin ihmissuhde ongelmista tai siitä, ettei niitä ole, kun ei ole ihmissuhdettakaan.

Mentiin paikalliseen baariin, yhdille. Baarissa ei ollut keskellä viikkoa kuin paikallisia pussikalja-miehiä kourallinen, joten taas kerran istuttiin ja puitiin. Siihen aikaan oli kova sana kännykässä sellainen pieni tarran palanen, joka alkoi vilkkumaan, ennekuin puhelin alkaa soida. Mä kyttäsin kokoajan, milloin se alkaisi vilkkua, mutta tarra ei vilkkunut, ei sitten millään.

Kyllä Repe on nyt minut jättänyt, se ei ole ainakan kolmeen tai neljään tuntiin ottanut yhteyttä, eikä vastannut viestiin. Mintun katseesta oli jo luettavissa sanat: MITÄ MINÄ SANOIN, ei olisi kannattanut luottaa.Mä vuodattelin krokotiilin kyyneleitä ja kiskoin ison tuopin huiviini.

Minttu katsoi parhaimmaksi ratkaisuksi jatkaa lenkkeilyä vielä yhden kierroksen verran, mutta mulla oli parempi ajatus. Mulla sattui olemaan keittiön kaapissa yksi pullo mietoa Asti tostia, eikä siitä pullosta känniä tule, kun se on semmoista ettei se nouse päähän. Lämmittää vaan mukavasti.
Minttu arveli, että hänen täytyisi kohta kuitenkin kiirehtiä kotiin, laittamaan oma orkesteri yöpuulle, ei taitaisi olla hyvä idea.Sain kuitenkin Mintun houkuteltua edes yhdelle lasilliselle. Viini oli nimittäin maultaan aivan täydellistä. Ei sellaista kuivaa tai hapanta, joka laittaa naaman irvistykseen tai saa tukan nousemaan pystyyn.
Mentiin meille, kaivoin viinipullon ,lasit ja tilanteeseen sopivaa tausta musiikkia. Oikein kun sydän on repeämäisillään Phil Collinsin- Another day in paradise- sai tunnelman oikein huippuunsa. Oli kuin saisi ihan oikean luvan painua itsesäälin pohjalle,jossa olisi iso kasa valkoista untuvaa, joka lievittäisi hiukan jalustaa.
Asti tosti oli hyvää ja se lämmitti mukavasti lenkin jälkeen. Lämmin villapaita vaihtui t-paitaan ja viini sai minunkin suuni suoltamaan tekstiä ja Minttu nyökytteli hyväksyvästi. Jokohan sä nyt alat uskomaan, ettei siitä mitään tule. Jo alan, mä jätän sen. Entistä elettyä elämään oli siis aikoinaan jäänyt elämättä vajaa 3 viikkoa, eikä päivääkään enempää. Minttu epäili, että olinko heittänyt 3 viikon takia koko avioliittoni roskiin. No en ollut. Siihen oli paljon isommat ja painavammat syyt, mutta niitä en siinä viinin huumassa edelleenkään jaksanut alkaa puimaan. Mä olin kuitenkin viinin innoittamana päättänyt jättää Repen. Ainakin siihen saakka pysyin päätöksessäni kunnes puhelimen tarramerkki alkoi vilkkua ja Repe soitti.
Sanoin Mintulle, etten mä kuitenkaan sitä NYT jätä, kun sillä oli ollut kerta syy siihen, miksei se ollut vastannut aikaisemmin. Hitto, sehän oli ollut töissä.
Minttu huomautti jossain kohtaa, että mun puheessa alkoi ässä suhahdella. Poskia kuumotti ja tuntui kuin nuotion tulen lieskat olisivat nuolleet kasvoja. Mintunkin posket punoittivat ja siinä vaiheessa kun huomattiin ajan kulku ja Minttu alkoi tehdä lähtöä, sen askel alkoi horjahdella. Me hihitettiin kuin teini tytöt pienessä tuulikaapissa. Onneksi viinipullo oli tyhjä, seuraavat lasilliset olisivat nousseet jo päähän asti.
Sinä iltana terapia oli ollut niin tehokasta, etten itkenyt kyyneltäkään enkä vahtinut puhelimen tarran välkkymistä, vaan nukahdin kuin tukki.
Aamulla olo tuntui vähän huippaavalta, mutta suhdesotku oli edelleen olemassa.
Menin hiljakseen töihin ja yritin näyttää hyvin levänneeltä ja raikkaalta. Minttu tuli omaan vuoroonsa muutamaa tuntia myöhemmin ja sekin näytti väsähtäneeltä.
Arska, työkaverimme kysyi, että mitä ihmettä oltiin puuhailtu edellisenä iltana kun näytimme kuulemma niin rähjääntyneiltä.
Polttelimme hiljaisuudessa tupakkaa. Vastasin, että käytiin lenkillä ja yhdillä. Mä unohdin mainita Asti tostin. Minttu alkoi nauraa ja selitti, miten oltiin mun luonani maisteltu pullollinen Asti tostia, mutta sen piti olla niin mietoa, ettei se noussut poskia ylemmäksi.
Me nauroimme Mintun kanssa vedet silmissä ja Arska pudisteli päätään. Voi Jumalauta! Pullollinen viiniä juotu keskellä viikkoa ja siinä ne nyt selittää, ettei se muka noussut päähän.
Arska sadatteli vielä tovin ja mulkoili loppu päivän. Mulla oli vähän tukka kipeenä, mutten kehdannut sitä kellekään sanoa, että se puoliksi juotu pullollinen oli noussut tukkaan asti. Pidin kiinni edelleen siitä toteamuksestani, ettei se nouse päähän asti.
Sen verran Mintun terapia lenkistä ja pullosta oli ollut apua, että revin puhelimestani välkky tarran pois ja lopetin Repen soittojen ja viestien kyttäämisen. Vaikka tuon illan aikana vakava pääökseni Repen jättämisestä ei pätenytkään, suhde kuitenkin kariutui tissibaarin monen kirjavaan tarjontaan ja saatiin taas hyvä syy jatkaa lenkkeilyä, pikkuisen painavampien puheiden parissa.