Puhelin eilen niitänäitä erään ystäväni kanssa. Sen sielun puolikkaani kanssa, ketä en tässä kierrolla enää fyysisestisi tapaa, ainoastaan lineaarisella tai korkeammilla värähtely taajuudella, ellei sitten jokin maailman ihmeistä heittäisi ihmettään esille ja tuon olennon eteeni.
Puhuttiin valon ja varjojen voimasta, päivä tietoisuuden tasolla.
Pohdittiin valon ja varjon käyttäytymis malleja ja eri kasvu vaiheessa olevien sielujen kohtaamisissa.
Minä olen tavannut ihmisen ja mietin, miksi me ymmärrämme melkein kaiken väärin,mitä toinen sanoo, vaikka kumpikin puhuu samaa kieltä.
Olemmeko eri kasvuvaiheessa kulkevia sieluja? Mistä sen voisi sitten päätellä tai saati tietää?
Eikö oman elämän kokemukset muokkaa omaa suhtautumis tapaa asioihin ja omat menneiden elämien kokemukset vaikuttavat vielä tänäkin päivänä voimakkaasti siihen miltä jokin asia tuntuu?
Varmasti näin on. Joku asia muutama vuosi sitten on tuntunut vastenmieliseltä ja vaikkei asiaa olisi enää edes muistellut, samat tunteet nousevat pintaan ja asia tuntuu edelleenkin vastenmieliseltä, vaikka tilanne on nyt toinen ja vastassa on eri ihminen tai asia.
Tunne on ja pysyy, ellei sitä itse ala työstämään-
Moniko sitä oikeasti miettii? En tiedä. On niin helppoa pysyä kiinni siinä tunteessa ja tilanteessa, jonka on jo aiemmin kokenut.Paljon helpompaa on pysyä kiinni entisessä kuin uskaltaa heittäytyä mukaan uuteen ajatus leikkiin...heiiii...tämä ei olekaan samatilanne, tämä on ihan uusi tilanne ja uusi ihminen
.
Minun kohdallani asian taustalla oli puhdas kiitollisuus upeasti hoidetusta työstä. Pääpainona ei ollut se, kuinka paljon rahaa se oli poikinut vaan se, että joku vieras ihminen oli nähnyt vaivaa ja auttanut omalta osaltaan, ihan omasta tahdostaan. Se oli sama kun eteeni olisi tuotu valmiiksi paketoitu lahja ja antaja olisi sanonut, ole hyvä, avaa se, se on sulle. Itse ei ole tarvinnut tehdä mitään saadakseen lahjan.
Minä halusin kiittää siitä ja koska hän on vastakkaista sukupuolta, pitäisi asia hoitaa hienovaraisesti, turhien väärinkäsitysten välttämiseksi, niitä todellakin syntyi helposti.
Ei ole olemassakaan oikeaa tai väärää mielipidettä, on vain heijastuksia jotka nousevat eteemme, muokkaamaan omia käsityksiämme asiasta. Antaen uutta ajateltavaa.
Minä ajattelin, miksi kiitoksen saaminen tekeekin täysin poikkeavan ajatuksen, mitä olin ikinä tarkoittanut. Miksi sen merkitys ikäänkuin likaantui matkalla? Miksi se ei välittynyt vastapuolelle niin aitona, kuin se minulta lähti.
Siksi, että se kulkee pitkän matkan ja rantautuu omia aikojaan, siihen rantaan, minkä kokemukset ja aikaisemmat elämät olivat muokanneet.
Ymmärsin asian ja oikeastaan olin iloinen, että omat raja-aidat kaatuivat ja ymmärsin yksinkertaisen asian selkeämmin ja sen monisäkeiset heijasteet.
Ystäväni sanoi, että valo voittaa varjot ja valon lähellä epäpuhtailla aikeilla liikkeellä ollut väistyy ja poistuu läheltä.
Mutta, voisiko sittenkin olla niin, ettei valon ja varjon kohtaamisessa olekaan epäpuhtaista aikeista kyse, ainakaan joka kerta. Voisiko olla niin, että varjo säikähtää puhdasta, hyvää tahtoa ja valoa vain siitä syystä, ettei se ole siihen tottunut. Se häikäistyy hetken, ennenkuin tottuu valon voimaan.
Voisiko olla niin, että kirkas valo sokaisee hetkeksi silmät ja tekee mieli peittää ne, ettei silmiin sattuisi? Olisiko niin, että varjon on pikku hiljaa aika totutella valoon, ja valon himmeniviin varjoihin? Haluaako valo kääntyä pois tai sulkea silmänsä, koska ei tahdo nähdä varjoa tai tottua sen hämäryyteen.
Olisiko niin, ettei ihminen halua tunnustaa tai tunnistaa omia valon ja varjon puolia, vaan haluaa pitäytyä tutussa puolessaan.
Olisiko niin,että näissä kohtaamisessa onkin kysymyksessä omien puolien näkeminen ja alku shokin jälkeinen, hidas hyväksyminen? Hyväksyä se, että mieli on moni tasoinen.Ensin valo häikäisee ja varjo pelottaa. Olisiko niin, että tämäkin pieni, mutta iso asia olikin askel omaan valoon ja voimaan.
Eilen mietittiin, että kuinka moni meistä tiedostaa ja tuntee paljon enemmän asioita, kuin koskaan kehtaa tunnustaa. Jokaisella on varmasti ikiomat kokemukset enkeleistä ja suuremmista voimista.
Miksi niistä niin moni vaikenee? Onko leimautuminen pelottavaa vai se, ettei omien kokemusten kautta olisikaan enää luotettava ja selvä järkinen? Tekisikö se meistä jotenkin vähemmän vakavasti otettavan ja söisikö se huolella rakennetun egon roolin?
Onko ihminen niin lauma eläin, ettei se halua poiketa yhteinäisestä laumasta, peläten joutuvansa huomion keskipisteeksi? onko ihminen niin turvaton, että pelkää laumansa katoavan ympäriltä ja sen tuoman turvallisuuden tunteen haihtuvan savuna ilmaan?
Palatakseni vielä tuohon kohtaamiseen, jossa puhuimme erikieltä ja yksi asia sai vähintään kaksi erimerkitystä, on muuttunut oleellisesti. Hän todennäköisesti alkoi tuntemaan mua paremmin ja minä häntä, sillä sävel ja sanatkin alkaa olla samaa kieltä, eikä enää pienistä asioista synny epäileviä lauseita tai muutakaan epäselvää. Ilma on puhdistunut ja hän on yllättänyt minut useasti iloisesti. Mä pidän ihmisistä jotka osaavat sanoa kiitos. Ei silti, että sen varaan koko elämän arvomaailma rakentuisi, mutta jo pieni sana toisen vaivannäöstä saa aikaan molemminpuolisen hyvänolon tunteen.
Kiitollisena seuraan itseni ja hänen reaktioitaan kun teemme yhdessä työtä. Meillä on selkeät sävelet työnjaosta, eikä ole pelkoa kummankaan suuntaisesta tunteiden sekoittamisesta tai varpaille astumisesta. On vapauttavaa työskennellä niin, että molemmat arvostavat ja osaavat antaa arvoa toinen toistensa työlle ja tekemiselle. Elämä on muuttunut niin helpoksi ja vapauttavaksi. Ja mikä parasta, kumpikaan ei juossut karkuun, ei vaikka alku olikin hankalaa.
Nyttemmin näemme harvoin, hän muistaa paremmin kerrat, kuin minä. Me puhumme henkilökohtaisista asioista, tietäen, että ne jää siihen. Olisiko niin, että luottamus olisi syntynyt ja niinä kertoina kun viestin lopussa lukee, että tämä työ on mielekästä, koska saa tehdä mukavien asiakkaiden kanssa töitä. JA se tarkoittaa juuri sitä, mitä siinä lukee. :)
Valo voitti varjot ja syntyi luottamus, luulenpa, että elämän mittainen.
