Elämän tehtävä

Mietin joskus lukuisia iltoja ja jopa öitä, omaa elämän tehtävääni. Se oli hukassa ja mitä enemmän luin hienoja, tuntemattomien ihmisten kertomuksia elämän tehtävien löytymisestä ja niiden tärkeydestä, tunsin melkein paniikkia.  Miksei mulle avaudu mun tehtäväni? Oliko se jotain niin suurta ja ihmeellistä, etten ole siihen vielä valmis? Mikä tässä oikein kiikasti, varsinkin kun elämää oli tullut elettyä jo useita vuosikymmeniä. Eikö minunkin olisi jo aika rueta toteuttamaan sitä suurta, juuri minua varten räätälöityä tehtävää.

Etsin ja mietin kuumeisesti. Luin kirjoja ja kertomuksia, arvailin mielessäni useita vaihtoehtoja, mutta mikään ei tuntunut kolahtavan. Aina löytyi jotain, joka kuristi kurkussa, en keksinyt enää yhtään vaihtoehtoa. Oliko niin, että mä olisinkin jäänyt kokonaan ilman kutsumusta mihinkään tai oliko mun taitoni niin arkiset, ettei niistä olisikaan sen suurempaan ja hohtavampaa.
Vastausta ei tullut ja unohdin koko asian. Ajattelin sen avautuvan  sitten, kun olen tehnyt pohjatyöt ja kaikki  keskeneräiset työt, joiden jälkeen kaikki olisi varmasti selvää.
Menin siihen ansaan, että kurkottelin haaveissani kuuta, enkä nähnyt jalkojeni juureen.

Makailin ystäväni kanssa lattialla. Kuuntelimme jotain meditaatiota, ystäväni makasi huoneen toisella puolella, minä vastakaisella puolella, olin nostanut jalkani kohti kattoa. minun puhelimeni murahteli usein, enkä noussut vastaamaan. Ystäväni kysyi, olenko huomannut, että puhelimeni soidessa, aika usein joku pyytää sulta apua tai neuvoa. Kysyykö kukaan sulta, mitä sulle kuuluu? Kyllä kysyy, mutta tottahan se on, että monet soittavat kun tarvitsevat jotain.
Ehkä se on mun elämän tehtäväni, olla siellä, missä apua tarvitaan. Bingo! Siinä se oli nyt. Vastaus, jota oli pohtinut ties kuinka monta tuntia, iltaa ja viikkoa. Olin kuvitellut sen olevan jotain todella suurta ja hienoa, eikä pienessä mielessäni ollut käynyt hetkeäkään, että se oli noin yksinkertaista, mähän  olen tehnyt  ja toteuttanut sitä koko elämäni.
Ei kaikkien tarvitse tehdä mitään suurta ja mullistavaa, arjen pienet ja suuret asiat ovat yhtälailla tärkeitä. Joskus omasta mielestäni, še mitä toisille teen, on lähes olematonta, kun ei tullut edes hiki tai en valaistunut yhtään enempää.
Toiselle se kuitenkin voi olla suuri asia ja olen vuosien saatossa oppinut olemaan vähättelemättä pieniä asioita, en kuitenkaan ole tehnyt niistä sen suurempaa numeroa.
Riemu oli valtaisa, elämän tehtävä oli selvinnyt , eikä siihen tarvittukaan kursseja ja kouluja. Kokemus ja maalaisjärki riittäisi, niin  ja se oikea auttamisen halu, sitä kyllä pitää olla rutkasti.
Pieniä asioita, kuten se, miten satutaan samaan aikaan ruokakauppaan, näkövammasta kärsivän ihmisen kanssa. Osutaan samaan kassajonoon täsmälleen samaan aikaan ja mä pakkaan tuntemattoman rouvan ostokset rollaattorissa olevaan laukkuun ja saatan tungoksessa rouvan turvallisesti ulos. "  Siunattua päivää sulle enkeli". Joku jossain kuuli rukoukseni ja lähetti sinut apuun,kun oma tytär ei ehtinyt".
Mies henkilö seisoi keskellä käytävää. Sen silmälasit oli hassusti vinossa, katselin vanhalle herralle eteisen mattoa. Tuntematon,vanha herra hänkin, pyysi apua etsiessään vessanmattoa, sellaista, joka ei luista ja mihin on turvallista astua. Hän ei ollut löytänyt, vaikka oli kierellyt kauppaa pitkinpoikin.
Menimme yhdessä mattohyllylle, etsin hänelle maton, sellaisen kumipohjaisen. Nostelin mattoja ja esittelin värejä. Mies löysi haluamansa ja pyysi mukaansa siivous osastolle, piti ostaa uudet siivousvälineet. Tytär oli sanonut tulevansa isälleen siivoamaan, mutta piti olla kunnon välineet. Valitsimme kaiken, pesuaineet liinat, luutut, tiskiharjat, kaikki mitä kuvittelimme miehen tyttären tarvitsevan.
Mies kiitteli vuolaasti avusta. Miten hän oli pelännyt etukäteen, ettei selviäisi monimutkaisesta ostoslistasta, mutta kuin taivaasta tippuu auttaja, kaikki kävi helposti. "Sinä tyttö olet siunattu kultaisella sydämmellä, kuinka pitkälle vielä pääsetkään. Enkelit olkoon suojanasi , matkallasi".

Näitä kohtaamisia on ollut usein, tuntuu välillä siltä, että maailmankaikkeus yrittää todenteolla saada minun itsepäiseen mieleeni taottua,että juuri nyt toteutan omaa tehtävääni, eikä kenenkään tehtävä ole mitätön.
Ja jos oikein tarkkaan mietin, miten mun elämäntehtäväni voisikaan olla jotain mahdottoman suurta ja loistavaa. Ei voisi, mä olen niin tavallinen ihminen, etten koskaan voisi kuvitella itseäni hienoihin coctail-tilaisuuksiin,salamavalojen välkkeeseen tai puhumaan sujuvasti small talkia. Todennäköisemmin seisoisin pommac lasi kädessäni, hieman syrjässä ja toisten ihmisten selittäessä es. Mailman tilannetta, mä miettisin kumpi olisi parempaa ainetta uunin pesuun,mäntysuopaliuos vai sooda tahna.
Siksi minulla on minun näköinen elämän tehtävä, ihan niinkuin muillakin on, ihan oman näköinen tehtävä. Kaikki yhtä arvokkaita ja juuri meitä varten annettuja.

Pieni voi olla suurta, vähän voi olla paljon, hiljaisuus voi olla suurinta meteliä, miten se kukakin tulkitsee.
Rinta rottingilla, sielussa nöyryys ja sydämmessä halu, niillä me mennään askel askeleelta kohti määränpäätä.
Ole ylpeä siitä mitä teet, sä olet sen kaiken arvoinen.

Kaksois liekki

Minun oli pitänyt jo ajat sitten, noin 3 vuotta sitten varata aika Tonylle. Tarkoitukseni oli tatuoida oikeaan jalkaani symbooli kaksoisliekistä. Sellainen monen kirjava ja leiskuva tuli, jossa lieskat yltävät korkealle, kiiveten säärtä pitkin ylös. Sellainen jossa ihmisistä, minusta ja hänestä ei olisi näkyvissä muuta kuin ääriviivat.Kaikki muu saisi kadota sen roihuavan ja raastavan tulen sisään.Minä ja hän hukumme tulen sisälle.

Se oli ehkä elämäni kummallisin tunne, kun tapaa tässä maaelämässä oman kaksoisliekkinsä. Sen voima on sanoinkuvaamaton, eikä sitä heti edes ymmärrä.
Tuntuu vaan kummalliselta, sellaiselta, ettei siihen oikein sanoja löydy.
Sydän keskus avautuu toisen kanssa samassa tahdissa, lämpö alkaa täyttää sydämen ja laajentua tunne keskukseen. Se valtaa alaa ja itkuhan siinä tulee. Niin lämmintä hyvää oloa ei tahdo muuten koskaan tulla, ei ainakaan tuossa muodossa. Vaikka aikaa on kulunut jo monta vuotta, muistan sen illan kuin eilisen.
Muistan kun seisoimme sillan vieressä, kallion kielekkeellä, hän selkäni takana, käsivarret tiukasti ympärilläni, ilta auringon tehdessä kauniin varjon kallion seinään. Hän kuiskasi korvaani; Anne, katso miten kaksoiliekki roihuaa,katso tuota kaunista kuvajaista ja paina se sydämmeesi. Minä en nähnyt kuin sumein silmin, niin liikuttava se pienen pieni hetki oli ollut.
Olin kiitollinen, että minulle kävi niin ja sain kokea sen hienon, lähes hauraan ja harmoonisen tunteen. Se oli jotain elämää suurempaa, se oli kuin kaikki maailman kirsikan kukat olisivat avautuneet yhdessä hetkessä ja ilman olisi täyttänyt ihana tuoksu.
Sain moniin asioihin vastauksen, sain kaiho mieleni hiljentymään, sain selityksiä.
Sain ymmärryksen merta kohtaan, miksi mä nautin sen suolaisesta tuoksusta, samalla kun ikävöin merille.
Sain ymmärryksen ja täydellisen kosketuksen omiin tunne lukkoihin, jotka purkautuivat kuin soliseva, tuhraantunut joki. Sain käsityksen siitä, miten tunne pohjaan kosketellaan ja siitä ammennetaan uutta valoa ja tunnetta.
Eihän me koskaan yhdessä oltu, kuin hetki ja se tuntui riittävän. Kaikki mitä oli tarvetta, tuotiin niissä hetkissä esiin. Enempää ei tarvittu, siksi kai ettei enempää olisi meistä kumpikaan pystynyt siinä tunne mylläkässä käsittelemään. Me valvoimme tuon kohtauksen jälkeen lukuisia öitä, kumpikin omalla tahollaan. Unet oli kadonneet ja jossain kohtaa väsymys teki kepposia ja laittoi jutut kiertämään avaruuden ulko kehiä. Niin mahdottomilta jotkut asiat tuntuivat, eikä niitä oikein voinut järjellä selittää.
Tässä kohtaa minun oli soitettava hänelle, ihan konkreettisesti. Ensimmäiset sanat jotka hän sanoi, moin jälkeen oli, että telepaattinen yhteys oli jälleen kerran toiminut. Tänään se oli vaan näyttäytynyt eritavalla kuin ennen ja hän oli miettinyt selitystä sille. Kerroin, että kirjoitan siitä yhteisestä kokemuksestamme uudestaan, näin pitkän ajan jälkeen. Hän sanoi, että se olisi hienoa. Hän oli muutama päivä sitten itsekseen todennut, että selittäkää hänelle, mikä se ihmeellinen ja voimakas kokemus oli ollut ja mikä sen tarkoitus oli hänelle ollut. Tässä kohtaa voidaan vaan varmaksi todeta se, että telepaattinen yhteys oli auki, edelleen. Se seuraisi meitä kahta, ehkä lopun elämämme, eikä katoaisi koskaan. Mikä oli se tunne, joka saa molemmat, monien kymmennien kilometrien välimatka välissä ajattelemaan ja tuntemaan samallalailla ja tuntemaan jopa toisen mielen tilat. Hän kysyi, miksi minun silmissä kiertää kyyneleet, miksi olen juuri tänään niin surullinen. En minä ole surullinen, en vaan osaa sanoa, miksi kyyneleet tulevat ja tekevät itsensä tietoiseksi. En tiennyt vastausta. Hän oli juuri lenkillä ja kuuluvuus oli huono, soitellaan myöhemmin.
On kuitenkin lohdullista tietää, että jossain, joku, omassa elämässään ajattelee vieläkin, samalla lailla kuin minä, sitä hetkeä. Pystyy palauttamaan mieleensä ihan kaikki tunne tilat. Minunkin silmieni eteen nousee se entisen elämän kuva joesta, kirsikkapuista ja siitä valkeasta sillasta.
Mä olen etsinyt ihmistä, joka on syvyydeltään, henkiseltä syvyydeltään hänen luokkaansa. sellaista ei vaan ole eteeni sattunut. On niin surullista todeta, ettei monikaan pääse siihen asteelle, ei vaikka olisi käynyt kurssit ja koulut ja tietoa löytyy. Hän ajatteli samoin. Selittäköön ne, jotka ovat käyneet kurssit ja valaistuneet niin paljon, että ymmrrys riittäisi kertomaan. Eipä ollut kukaan sitä kertonut hänelle, vielä. Meidän olisi kai määrä selvittää tämä asia kahdestaan. Asiaan kai kuului, ettei apuja tulisi muualta, ehkä meidän oli määrä lisätä omaa ymmärrystämme ja kasvuamme omin voimin.
Tämä taisi olla vähän niinkuin sellainen vanhan ajan puhelin linja, joka alkoi ja loppui langan päähän, eikä mennytkään avaruuden kautta jokaisen napattavaksi, tämä taisi olla suojattu linja.
odotellessani häntä lenkiltä kotiin, nostin 3 Atlantis korttia. Minulle nousi telepatia,viattomuus ja koulutus.
Telepatia tuli todistettua heti, samantien. Äskeisessä blogissani kirjoitin omista rajoistani ja oman tunnon arvostani, joka oli kateissa. Sain tälläkin tavoin muistutuksen,"Ole uskollinen itsellesi" ja kolmas kehoitti hiljentämään mieleni ja ottamaan tärkeitä viestejä vastaan, oppia ja opettaa.

Elämä eteni omaa rataansa, yhtä kokemusta rikkaampana ja mieleenpainuvampana.
Aika ei ole kuitenkaan haalistanut muistoja, eikä kullannnut niitä. Matka on jatkunut, aivan niinkuin ennenkin, osa avoinna olleista kysymyksistä on saanut   selityksen ja poistunut kentästä. Suuri rakkauden tunne on vaihtunut ystävyyteen ja asiat joita piti tarkastella syvemmin, on olleet edessä niin useasti, ettei niitä ole ohitettu olankohautuksella, vaan on harkittu pitkä piimäisesti vastauksia.
Kaksoiliekkien on vaikea elää toinen toistensa kanssa. Seurauksena olisikai itkua ja hammasten kiristystä.
Mutta kiitollisena näistä kokemuksista, taas kerran tuli todistettua, miten paljon elämää on tämän näkyvän ulkopuolella.