Elämän tehtävä

Mietin joskus lukuisia iltoja ja jopa öitä, omaa elämän tehtävääni. Se oli hukassa ja mitä enemmän luin hienoja, tuntemattomien ihmisten kertomuksia elämän tehtävien löytymisestä ja niiden tärkeydestä, tunsin melkein paniikkia.  Miksei mulle avaudu mun tehtäväni? Oliko se jotain niin suurta ja ihmeellistä, etten ole siihen vielä valmis? Mikä tässä oikein kiikasti, varsinkin kun elämää oli tullut elettyä jo useita vuosikymmeniä. Eikö minunkin olisi jo aika rueta toteuttamaan sitä suurta, juuri minua varten räätälöityä tehtävää.

Etsin ja mietin kuumeisesti. Luin kirjoja ja kertomuksia, arvailin mielessäni useita vaihtoehtoja, mutta mikään ei tuntunut kolahtavan. Aina löytyi jotain, joka kuristi kurkussa, en keksinyt enää yhtään vaihtoehtoa. Oliko niin, että mä olisinkin jäänyt kokonaan ilman kutsumusta mihinkään tai oliko mun taitoni niin arkiset, ettei niistä olisikaan sen suurempaan ja hohtavampaa.
Vastausta ei tullut ja unohdin koko asian. Ajattelin sen avautuvan  sitten, kun olen tehnyt pohjatyöt ja kaikki  keskeneräiset työt, joiden jälkeen kaikki olisi varmasti selvää.
Menin siihen ansaan, että kurkottelin haaveissani kuuta, enkä nähnyt jalkojeni juureen.

Makailin ystäväni kanssa lattialla. Kuuntelimme jotain meditaatiota, ystäväni makasi huoneen toisella puolella, minä vastakaisella puolella, olin nostanut jalkani kohti kattoa. minun puhelimeni murahteli usein, enkä noussut vastaamaan. Ystäväni kysyi, olenko huomannut, että puhelimeni soidessa, aika usein joku pyytää sulta apua tai neuvoa. Kysyykö kukaan sulta, mitä sulle kuuluu? Kyllä kysyy, mutta tottahan se on, että monet soittavat kun tarvitsevat jotain.
Ehkä se on mun elämän tehtäväni, olla siellä, missä apua tarvitaan. Bingo! Siinä se oli nyt. Vastaus, jota oli pohtinut ties kuinka monta tuntia, iltaa ja viikkoa. Olin kuvitellut sen olevan jotain todella suurta ja hienoa, eikä pienessä mielessäni ollut käynyt hetkeäkään, että se oli noin yksinkertaista, mähän  olen tehnyt  ja toteuttanut sitä koko elämäni.
Ei kaikkien tarvitse tehdä mitään suurta ja mullistavaa, arjen pienet ja suuret asiat ovat yhtälailla tärkeitä. Joskus omasta mielestäni, še mitä toisille teen, on lähes olematonta, kun ei tullut edes hiki tai en valaistunut yhtään enempää.
Toiselle se kuitenkin voi olla suuri asia ja olen vuosien saatossa oppinut olemaan vähättelemättä pieniä asioita, en kuitenkaan ole tehnyt niistä sen suurempaa numeroa.
Riemu oli valtaisa, elämän tehtävä oli selvinnyt , eikä siihen tarvittukaan kursseja ja kouluja. Kokemus ja maalaisjärki riittäisi, niin  ja se oikea auttamisen halu, sitä kyllä pitää olla rutkasti.
Pieniä asioita, kuten se, miten satutaan samaan aikaan ruokakauppaan, näkövammasta kärsivän ihmisen kanssa. Osutaan samaan kassajonoon täsmälleen samaan aikaan ja mä pakkaan tuntemattoman rouvan ostokset rollaattorissa olevaan laukkuun ja saatan tungoksessa rouvan turvallisesti ulos. "  Siunattua päivää sulle enkeli". Joku jossain kuuli rukoukseni ja lähetti sinut apuun,kun oma tytär ei ehtinyt".
Mies henkilö seisoi keskellä käytävää. Sen silmälasit oli hassusti vinossa, katselin vanhalle herralle eteisen mattoa. Tuntematon,vanha herra hänkin, pyysi apua etsiessään vessanmattoa, sellaista, joka ei luista ja mihin on turvallista astua. Hän ei ollut löytänyt, vaikka oli kierellyt kauppaa pitkinpoikin.
Menimme yhdessä mattohyllylle, etsin hänelle maton, sellaisen kumipohjaisen. Nostelin mattoja ja esittelin värejä. Mies löysi haluamansa ja pyysi mukaansa siivous osastolle, piti ostaa uudet siivousvälineet. Tytär oli sanonut tulevansa isälleen siivoamaan, mutta piti olla kunnon välineet. Valitsimme kaiken, pesuaineet liinat, luutut, tiskiharjat, kaikki mitä kuvittelimme miehen tyttären tarvitsevan.
Mies kiitteli vuolaasti avusta. Miten hän oli pelännyt etukäteen, ettei selviäisi monimutkaisesta ostoslistasta, mutta kuin taivaasta tippuu auttaja, kaikki kävi helposti. "Sinä tyttö olet siunattu kultaisella sydämmellä, kuinka pitkälle vielä pääsetkään. Enkelit olkoon suojanasi , matkallasi".

Näitä kohtaamisia on ollut usein, tuntuu välillä siltä, että maailmankaikkeus yrittää todenteolla saada minun itsepäiseen mieleeni taottua,että juuri nyt toteutan omaa tehtävääni, eikä kenenkään tehtävä ole mitätön.
Ja jos oikein tarkkaan mietin, miten mun elämäntehtäväni voisikaan olla jotain mahdottoman suurta ja loistavaa. Ei voisi, mä olen niin tavallinen ihminen, etten koskaan voisi kuvitella itseäni hienoihin coctail-tilaisuuksiin,salamavalojen välkkeeseen tai puhumaan sujuvasti small talkia. Todennäköisemmin seisoisin pommac lasi kädessäni, hieman syrjässä ja toisten ihmisten selittäessä es. Mailman tilannetta, mä miettisin kumpi olisi parempaa ainetta uunin pesuun,mäntysuopaliuos vai sooda tahna.
Siksi minulla on minun näköinen elämän tehtävä, ihan niinkuin muillakin on, ihan oman näköinen tehtävä. Kaikki yhtä arvokkaita ja juuri meitä varten annettuja.

Pieni voi olla suurta, vähän voi olla paljon, hiljaisuus voi olla suurinta meteliä, miten se kukakin tulkitsee.
Rinta rottingilla, sielussa nöyryys ja sydämmessä halu, niillä me mennään askel askeleelta kohti määränpäätä.
Ole ylpeä siitä mitä teet, sä olet sen kaiken arvoinen.